Tyhjälän joulun jäljillä, eli aivan liian monta tonnia rahaa

Carl Barksin kirjoittama ja piirtämä sarjakuva Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun on ankkamaestron muistetuimpia tarinoita.

Tämä Carl Barksin piirtämä ja kirjoittama joulutarina alkaa hätkähdyttävillä kuvilla rääsyihin pukeutuneista, nälkiintyneiltä näyttävistä lapsista, jotka leikkivät vetoisten hökkeleiden väliin jäävillä likaisen lumen ja mudan täyttämillä kaduilla. Näillä Tyhjälän lasten kasvoilla on kohtaloonsa alistunut, lohduton katse. Tyhjälä on ”se kaupunginosa, jossa asuu niin paljon köyhää väkeä”, kuten Iines asian ilmaisee.

Tällaisia kuvia ei ole perinteisten funny-animal-genren sarjakuvissa totuttu näkemään. Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun (A Christmas for Shacktown) on Barksin joulutarinoista kenties paras. Siinä Iineksen ompelukerho ja Aku veljenpoikineen yrittävät kerätä rahaa Tyhjälän slummikaupunginosan köyhien lasten joulujuhlaa varten.

Tapa jolla Barks kuvaa ryysyisiä lapsihahmoja, on kuin suora visuaalinen laina viktoriaanisen ajan Englannista, tai ainakin aikakautensa varhaisen realismin sävyttämästä kirjallisuudesta. Voisi kuvitella kenen tahansa noista viheliäisen köyhistä lapsista raatavan köyhäintalossa Oliver Twistin kumppanina, tai nähdä kuinka kohta jonkin kulman takaa ontuu kainalosauvaansa nojaava Tiny Tim. Tietynlainen 1800-luvun dickensiläinen henki taitaa kuulua elimellisesti anglo-amerikkalaiseen jouluun. Roopen hahmohan oli jouluisessa ensiesiintymisessään tunnetusti Dickensin Joulutarinan saiturin Ebenezer Scroogen ankallinen inkarnaatio.

Valokuva: Dorothea Lange.

Tyhjälän kuvaamistyylissä on tämän vanhahtavan romanttisen sävyn lisäksi Amerikan suuren lamakauden vaikutteita. Iloinen 1920-luku loppui syksyllä 1929 huolettoman pörssikeinottelun jälkeen suureen pörssiromahdukseen. Se johti ennen näkemättömään lamaan. Kymmenet tuhannet menettivät omaisuutensa ja miljoonat ihmiset jäivät kokonaan työttömiksi ilman tukea. Kokonaiset perhekunnat vaelsivat työtä ja parempaa elämää etsien. Shacktownit olivat lamakauden aikaisia, köyhien siirtotyöläisten rakentamia hökkelikyliä, jotka nousivat hätäisesti kyhättyinä varsinaisten kaupunkien liepeille.

Amerikkalainen dokumentaarinen valokuvaaja Dorothea Lange (1895—1965) kuvasi vuosina 1935—39 Yhdysvaltain maatalousministeriön alaisena näitä hökkelikylien asukkaita, tuoden siten näiden köyhien siirtotyöläisten ahdingon julkisen huomion kohteeksi. Langen kuvia levitettiin ilmaiseksi kaikkien sanomalehtien käytettäväksi ja niistä tuli lamakauden ikonisia kuvastimia. Erityisen laajalti levinneinä ne varmasti sattuivat myös Barksin silmiin ja pulpahtivat hänen mieleensä tätä sarjaa valmistellessa.

Barksin ja Langen kuvastossa on paljon yhteistä, mutta yksi varteenotettava ero niissä on. Barksin Tyhjälässä ei näy lainkaan aikuisia. Se lienee ollut tietoinen varotoimenpide. Tyhjälän lasten vanhempien, epäilemättä hanttihommia tekevien, syrjäytyneiden ja kukaties alkoholisoituneiden ihmisten, näyttäminen olisi varmasti torpannut koko tarinan julkaisemisen.

Valok: Dorothea Lange.

Barks on näin keventänyt kertomuksensa sävyä, varmasti vähän pakonkin edessä. Samaten tosielämän shacktowneissa asui usein myös etnisiä vähemmistöjä, mutta ruuduissa ei näy yhtäkään mustaa naamaa. Barks on katsonut parhaaksi pelata varman päälle, tabu on tabu.

Tyhjälän ja muun Ankkalinnan välinen ero on piinaavan selkeä, Tyhjälän lautahökkelit vaihtuvat leveisiin bulevardeihin, laajoihin puistoalueisiin ja korkeisiin hienostohotelleihin. Keikarimainen Hannu Hanhi flaneeraa ylimielisenä tyhjäntoimittajana pitkin katuja. Roopella on vaikeuksia saada rahojaan mahtumaan komean toimistorakennuksensa jättimäiseen holviin.

Tarinaa on toisinaan kritisoitu siitä, etteivät Iineksen ompelukerholaiset – alkukielellä vain ”club” - yritä keksiä pysyviä ratkaisuja köyhien ongelmiin. Kun muistaa Barksin nuivan suhtautumisen jouluun, on tarina helppo nähdä ironisena kannanottona joulunajan tekopyhään hyväntekeväisyyteen. Sen näkee ompelukerhon johtajien kuvauksesta, jokainen kukkahattutäti on takuulla kyllin varakas panostamaan huomattavia summia slummien elämänlaadun korjaamiseksi, silti heidän täytyy hankkia rahaa keräyksin. Uudessa Barksin koottujen käännöksessä Iineksen ”club” on suomennettu naisyhdistykseksi. Koottujen käännökset pyrkivät olemaan aikaisempaa uskollisempia alkukielisille sarjoille. Vaikea sanoa, onko "naisyhdistys" tässä oikea vaihtoehto. Ainakin Suomessa naisyhdistykset ovat olleet naisen yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman parantamista ajavia aatteellisia yhdistyksiä, joiden juuret ovat 1800-luvun lopulla. Tyhjälän joulun kaltainen hyväntekeväisyys ei ole ollut niiden ohjelmassa tärkeässä osassa.

Ehkäpä Barksin mielessä ovat pikemminkin olleet (jälleen) viktoriaanisen ajan brittiläiset hyväntekeväisyysjärjestöt, joita vetivät Octavia Hillin (1838—1912) kaltaiset asialleen omistautuneet naiset. Vaikka nämä yhdistykset usein toimivatkin suoraan köyhien parissa, tavattiin niitä myös kritisoida ”shekkivihko-filantropiaksi”, puuhasteluksi jolla ostetaan parempi omatunto. Vähän samaan tapaan kuin Iineksen ”klubi” tuntuu toimivan.

Ironinen tarina on rakenteeltaan täydellinen, Barksilla on ollut tilaakin sen kehittelyyn harvinaiset 32 sivua. Roope saa muistutuksen rahan ja rikkauden suhteellisuudesta. Upporikas ankkamme muuttuu rutiköyhäksi, laitettuaan kerjäämällä (!) saamansa lantin täpötäyteen rahasäiliöönsä. Hänen omaisuudeltaan menee pohja aivan kirjaimellisesti; rahat romahtavat syvään kuiluun rahasäiliön lattian petettyä.

Tilanne vertautuu tässäkin suureen pörssiromahdukseen ja sitä seuranneeseen lamaan. Roope on nyt aivan yhtä köyhä kuin nuo Tyhjälän asukkaat, joille hän vain hetkeä aiemmin oli kieltäytynyt antamasta rahallista avustusta. Saadakseen omat rahansa takaisin on hänen luvattava lahjoitus Tyhjälän joulujuhlarahastoon. Karvas muistutus siitä että todelliseen rikkauteen kuuluu jakamista – ehkä jopa tuloerojen tasaamista!

Tyhjälän joulua (A Christmas For Shacktown) sensuroitiin vuoden 1967 pohjoismaisen uudelleenjulkaisun (Walt Disney's Månedshæfte 12/1967 - Jul i Pengeløse) yhteydessä. Kaikki ruudut slummeista ja köyhien kuvauksista poistettiin. Samoin poissa on kohtaus jossa pennitön tyhjäntoimittaja Hannu hankkii ihmeellisen onnensa avulla rahaa Tyhjälän joulukeräystä varten. Samalla tarinasta poistuu tapahtuma, joka sysää liikkeelle kohtalonomaiset voimat, joiden vuoksi Roopen omaisuudelta romahtaa pohja.

On kiehtovaa ajatella mikä on voinut olla tällaisten poistojen syynä. Tuntuu kuin tarinasta olisi haluttu hävittää kaikki viittaukset köyhyyteen, kerjäämiseen ja luokkaeroihin. Loistohotellin edessä hattu kourassa kerjäävää Hannu-serkkua ei enää nähdä. Tätä versiota ei julkaistu suomeksi. Se nähtiin Tanskan lisäksi ainoastaan Ruotsissa ja Norjassa. Sarja lyheni 32 sivusta 23 sivuun.

On sanottu että Gutenberghus-yhtiön toimittaja Carsten Jacobsen olisi poistanut ryysyläislapset Tyhjälä-tarinasta sen vuoksi etteivät tanskalaislapset olisi enää vuonna 1967 ymmärtäneet niin köyhiä ihmisiä olevankaan. Pyyhkäisikö orastava pohjoismainen hyvinvointivaltio Tyhjälän näkymättömiin, vaiko vain häveliäs sensuuri?

Artikkeli on julkaistu aiemmin Ankkalinnan Pamauksen numerossa 27 vuonna 2012.

Jättiläissirkkoja, piraatteja ja kummituksia

Mikki kummitusjahdissa (AATK 55) on yksi erikoisimpia ja oudoimpia Aku Ankan taskukirjoja, mitä koskaan on julkaistu. Siinä on melko sekalainen kokoelma vanhoja Mikki-sarjakuvia.

Jo esinäytös ja tarinat yhteen kutova kehyskertomus on muiden taskareiden välinäytöksistä poikkeava ja melkeinpä surrealistinen. Siinä kirjeitä jouluisessa Ankkalinnassa jakava Hessu joutuu Lumikin noidan hypnotisoimaksi, koska haluaisi joulun ajaksi itselleen joulukuusen. Seitsemän kääpiötä ja Eka Vekara päättävät pian sen jälkeen näyttää noidalle elokuvia, jotta tämä pääsisi oikeaan joulutunnelmaan. Nämä leffat ovat sitten tämän taskarin varsinaisia tarinoita, eivätkä liity jouluun millään tavalla.

Ensimmäinen on mukavan pitkä, Romano Scarpan varhaistyö Mustan aaveen arvoitus vuodelta 1955. Scarpa ei ole siinä vielä aivan parhaimmillaan, ja vaikka tämäkin tarina on melko erikoinen, on se silti opuksen selväjärkisimpiä juttuja.

Kakkostarinana on vanhasta brittiläisestä Mikki-sarjasta ilmeisesti Italiassa tehty versio. Reluctant Pirate -tarina ilmestyi Mickey Mouse Weeklyssä jatkotarinana vuonna 1952. Varmaankin joku italialaispiirtäjä on vapisevilla käsillään jäljentänyt alun perin korein värein maalatun tarinan ääriviivapiirroksiksi. Aikamoista häröilyä on tämä tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan vapaasti juokseva tarina. Eka Vekaran taikavoimien (tai oudon tieteen) avulla Mikki ja Eka siirtyvät menneisyyteen voidakseen elää Mikin piraatti-esi-isän seikkailuissa.

Kirjan taidoikkain sarjakuva, ainakin piirroksellisesti, on Bill Walshin ja Floyd Gottfredsonin vanha sanomalehtisarjan jakso Kurja kummitus (The Ghost of the Black Brian, 1951). Bill Walshin vilkas mielikuvitus takaa tässäkin tapauksessa varsin erikoisen ja monipolvisen tarinan. Mikki ja Hessu löytävät vanhan kartanon kellarista umpeenmuuratun seinän takaa vanhan merirosvon kummituksen. Kummitus ei osaa sopeutua nykyaikaan, vaan aiheuttaa ongelmia ja hämminkiä. Keltaisilta sivuilta löytyvä Kummitusten keräilypaikkakaan ei sitä huoli. Kiero okkultinen professori Plop kaappaa aaveen käyttääkseen tätä rikollisiin tarkoituksiinsa.

Kirjan taatusti erikoisin tarina on Guido Martinan kirjoittama ja Angelo Bioletton piirtämä Jättiläissirkat (Topolino e i grilli atomici, 1950). Se etenee tajunnanvirtamaisesti tilanteesta toiseen, kuin ilman tarkempaa ennakkosuunnittelua. Mikki ja Hessu puhaltelevat markkinoilla saippuakuplia, mutta Hessu möhlää kerran jos toisenkin, tulipalokin syttyy. Kaksikko pakenee poliisia, jotka juopuvat nestemäisestä naurukaasusta!? Mitä helv? Sitten he menevät selvänäkijälle, joka hypnotisoi Akun pyrstönsä avulla lentäväksi helikopteriksi. Sen jälkeen tämä partapontso hypnotisoi Hessun varkaaksi ja sillä aikaa Musta Pekka soittaa poliisille (!) valittaen juopuneista konstaapeleista(!).

Sitten juostaan karkuun sirkusleijonaa, jolla on hammaskipuja. Hessu ajautuu rosvokoplan pakeille, koska luulee hypnoosin alaisena olevansa ensin apina (kiiveten pilvenpiirtäjän seinää rosvojen päämajaan) ja sitten huippurikollinen Joel Juusti. Sitten koplalaiset lähtevät Hessun kanssa varastamaan seitsemältä kääpiöltä suurennusainetta! (Alkukielisessä versiossa kääpiöt tekevät atomitutkimusta!).

Nestemäistä naurukaasua! Räjähdysvaara!?

Mikki on sillä välin joutunut Hessusta eksyksiin, mutta päätyy kääpiöiden tykö pudottuaan Jeepillä vuoren jyrkänteeltä. Välillä Hessu joutuu kamppailemaan kääpiöiden suurentamien jättibasillien kanssa (ne katoavat tarinasta ilman selitystä) ja sitten Hessu kutistuu niin pieneksi, että hän mahtuu koeputkeen. Suurennuttuaan takaisin, hän palautuu ennalleen ja hypnoosi haihtuu. Jossain välissä rosvokopla otetaan kiinni ja pannaan hautomaan kärpäsen munia!

Sitten Hessun pikku sirkat suurennetaan vahingossa pilvenpiirtäjän kokoisiksi ja jotta ne saataisiin taas kuriin, on Hessu suurennettava vielä isommaksi megajättiläiseksi. Ankkalinna kokee hirveää tuhoa, kun sirkat murskaavat rakennuksia. Aku ja pojat ampuvat ötököitä ilmantorjuntatykeillä turhaan, mutta Hessu pelastaa päivän ja lopussa kaikkia juhlitaan sankareina.

Tislaamo Zip, puhdasta viskiä!

Tarinan säntäilevää ADHD-tunnelmaa korostaa omituinen käännös, joka on lyhyen lakonista sähkösanomatyyliä. Alkukielisessä sarjassa kuplatekstit ovat verraten paljon pidempiä, eivätkä sellaisia kahden kolmen sanan tokaisuja mitä käännöksessä. Kirjan suomentanut Mary A. Wuorio oli kuitenkin arvostettu kääntäjä ja toimittaja.

Tekstien typistyneisyys saattaa johtua siitä, että tarina on kierrätetty Saksan Ehapa-kustantamon kautta, jolla oli tapana muokata sarjoja pikkulapsille sopivammiksi. Siinä samalla usein poistettiin "rumia" sanoja, aseita, viittauksia alkoholiin yms. Siitä johtunee tämänkin tarinan mystinen nestemäinen "naurukaasu", joka oli alunperin viskiä! Ja "suurennusaineen" ryöstö muuttuu uuteen valoon, kun tiedetään kääpiöiden tehneen atomitutkimuksia. Ks. kuvat.

Selvitys Roope Ankan ihmelääkkeestä

Muistilokeroihini on jäänyt lapsena lukemani jännä Roope-setä-jatkis Pyramikstuuran arvoitus, joka ilmestyi Aku Ankassa vuonna 1974. Siinä Roope Ankka laittoi sukulaispoikansa Akun etsimään mielikuvituksellisen Pyramikstuura-lääkkeen ainesosia. Koko troppi vaikutti puhtaalta mielikuvituksen tuotteelta. Muinaisten egyptiläisten keksimäksi väitetyssä yleislääkkeessä oli mm. "kuivattua linnunmaitoa", "valkoisen miehen jalanjälki", "lohikäärmeen verta" ja muuta outoa.

Käy ilmi että ne ovatkin kasveja, valkoisen miehen jälki on nimi, jonka intiaanit antoivat ratamolle. Siis egyptiläiset ja intiaanit? Vaikuttaisi vähän siltä että koko tarinan perusidea ja pyramikstuura on silkkaa sepitettä.

Muistan kuinka ihmetys oli suuri, kun sama tarina ilmestyi muutaman vuoden kuluttua Aku Ankan taskukirjassa Roopen rahahuolet (nro 33). Mutta nyt olivat poissa Pyramikstuura, egyptiläiset ja aleksandrialaiset sekä intiaanitkin. Nyt Roopen henkilääkäri kertookin muinaisten egyptiläisten sijaan 1500-luvun venetsialaisista ja teriakki-nimisestä yleisrohdosta.

Mitä ihmettä? Kuinka egyptiläiset voivat noin vain vaihtua renessanssiajan italialaisiksi eri käännöksessä? Mikä teriakki? Koko tarinassa on nyt aivan toinen sävy. Lohikäärmeen veri "on eräästä palmusta (Calamus draco) saatavaa punaista hartsia". Kaikki vaikutti paljon vakuuttavammalta, latinankielisiä nimiä ja Taavi Ankan kertomia historiallisia farmakologisia yksityiskohtia myöten.

Lapsena en niihin sen kummemmin kiinnittänyt huomiota, vaikka ihmettelinkin sarjojen eri julkaisujen eroja. Tarinaversiot jäivät kummittelemaan mieleeni, ja tarkastinkin myöhemmin huvikseni tietosanakirjasta, löytyisikö sieltä joko pyramikstuura tai teriakki. Teriakki löytyi!

Abramo Barosson vuonna 1971 kirjoittama tarina Roope Ankan ihmelääke (Zio Paperone e la "triàca veneziana") perustui aivan kokonaisuudessaan historiallisille faktoille. Teriakki on kuin onkin ikivanha aikojen takaa periytyvä rohto ja sarjassa mainitut kasvit ovat kaikki olemassa. Aku Ankka-lehdessä julkaistu Pyramikstuura-versio puolestaan on kyllä täyttä pötyä.

Teriakin historia yltää vuosituhansien taakse. Teriakin edeltäjää, siirappiin uutettuja lääkeyrttejä ja oopiumia, kutsuttiin nimellä Mithradatum, Anatolian kuningaskunnan Pontuksen kuninkaan Mithradates VI:n mukaan. Mithradates eli ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Hän pelkäsi jatkuvasti tulevansa myrkytetyksi ja nautti sen vuoksi päivittäin erilaisia myrkkyjä ja niiden vasta-aineita. Mithradatum oli tarkoitettu yleiseksi lähes kaikkien myrkkyjen vasta-aineeksi.

Roomalaisen keisari Neron henkilääkärit Damokrates ja Andromachus parantelivat lääkkeen reseptiä ja yhtä niistä kutsuttiin nimellä Theriaca Andromachi. Andromachus lisäsi lääkkeeseen tyrus-nimisen käärmeen lihaa josta juontuukin sen nimi theriaca tai tiriaca (lähteestä riippuen).

Teriakki pysyi lääkeluetteloissa ja farmakopeoissa läpi keskiajan aina 1800-luvun alkuun saakka. Uutteiden koostumus vaihteli paljolti, eri ainesosien määrän vaihdellessa 50-70 välillä. Joissakin oli mukana oopiumia, joissakin ei.

Keskiajalla kaikkein arvostetuinta oli venetsialainen teriakki, koska se oli eräänlaisen lääkärilautakunnan tarkastama. Pitääkseen huolta teriakin sopivuudesta lääkkeeksi, olivat aikansa etevimmät lääkärit ja tiedemiehet tutkineet kaikki sen sisältämät ainesosat. Keskiajan jälkeen teriakkiin lisättiin vielä arabialaisten alkemistien kehittämällä tislausmenetelmällä aikaansaatua alkoholia. Niistä kehittyivät edelleen erilaiset yrttikatkerot, joita munkit valmistivat luostareidensa puutarhoista keräämistään yrteistä.

Yllättäen teriakkia löytää helposti lähimarkettien luontaistuoteosastoilta. Erilaisia "munkkitippoja" ja vastaavia tarjotaan yleiskunnon kohentajiksi ja vilustumista vastaan. Niin kutsutut "ruotsin tipat" sisältävät etanolin ja lääkeyrttien, kuten sahramin, mannasaarnin, mirhamin, väinönputken ja kurhon lisäksi ainakin ainesosaluettelonsa mukaan myös "theriak veneziania".

Roope-setä otti siis osaa laajaan luontaistuotebusinekseen omalla teriakillaan. Mutta miksi Aku Ankka -lehdessä julkaistusta käännöksestä on pitänyt poistaa kaikki viitteet oikeaan historiaan keksimällä turhanaikainen ja pseudomystiseltä kalskahtava pyramikstuura? Juttu haiskahtaa jälleen tanskalaisten Egmont/Gutenberghuset -kustantamon toimittajien editoinnilta, tarina julkaistiin samanlaisena versiona kaikissa pohjoismaisissa. Mitään loogisia perusteluja on vaikea keksiä, miksi niin päätettiin tehdä. Tanskalaiset peukaloivat lähes kaikkia sarjoja 1960 ja -70 -luvulla.

Julkaistu Ankkalinnan Pamauksen numerossa 18.

Kirjojen ystävät Ankkalinnassa

Tulevana sunnuntaina 9.8. on kirjojen ystävien päivä. Kuluva vuosi on myös Kirjan Vuosi. Mitä Ankkalinnassa luetaan? Alkukesästä kokosin kommentein varustetun luettelon kaikista Carl Barksin ankkasarjojen sivuilla vilahtaneista, merkittävistä tai sivuosaankin jääneistä kirjoista. Mitä Ankkalinna lukee? -läpyskää saa mm. Pamauksen nettikaupasta. Oheinen teksti on kyseisen teoksen johdanto.

Barksin ankkatarinoissa luetaan paljon. Huomattavan usein tarinan käynnistäjänä toimii kirja. Monissa aloitusruuduissa Aku istuu innostuneena laiskanlinnassaan kirjan parissa, joka saa hänet hullaantumaan milloin mistäkin. Joskus kirjoista on suurta hyötyä, toisinaan taas ne laittavat käyntiin katastrofien ketjun. Feebrunkle's Fix-it Guide, eli Ole oma seppäsi tee-se-itse -korjausopas sai Akun luottamaan omiin kykyihinsä kodinkonekorjaajana siinä määrin, että hän pisti oman korjauspajansa pystyyn. Käytäntö ei tietenkään ollut ihan niin helppoa, mitä kirjasta katsoen saattoi odottaa.

Music and what it does to you -niminen opus (Säveltaide kautta aikojen) puolestaan koitui kohtalokkaaksi Tupulle, Hupulle ja Lupulle. Aku näet kirjan kasvatuksellisista näkökulmista hullaantuneena pakotti sukulaispoikansa musikaalisten harrastusten pariin. Kakofoniaa kummempaa ei kuitenkaan syntynyt.

Vastaavasti nähdään toisinaan Roope-setä tutkimassa jotain vanhaa opusta tai jotain tuhtia tilikirjaa. Esimerkiksi pino todella vanhoja arvokkaan näköisiä niteitä, joilla on sellaisia nimiä kuin Chimia Curiosa johdattelivat Roopen sukulaispoikineen myyttisen viisastenkiven jäljille tarinassa The Fabulous Philosopher's Stone.

Tarinoissa kirjoista haetaan enimmäkseen tietoa. Oppaat ja tietoteokset kuluvat ankkalinnalaisten käsissä. Akunkin kirjahyllyssä on muutama hyllymetri How to -alkuisia kirjoja. How to Act, How to be a Cowboy, How to be a Doctor, How to Express Yourself with Simple Words ja monet muut otetaan esille kun halutaan osata jotain. Kenties tällainen self-help -ajatus on jokseenkin amerikkalaisille tyypillinen ilmiö. Barks itsekin opetteli eläkevuosillaan maalaamisen tekniikoita ja sommittelun perusteita kymmenistä eri opaskirjoista. Barksin sarjakuvien self-help-lifestyle -oppaista tunnetuin on tietenkin professori Hupelon kynäilemä Höpsismi (Science of Flipism).

Sudenpentujen käsikirja oli
alkuaan "Kotiseutukirja".

Kaikkitietävä, kokoonsa nähden hämmentävän laaja teos, liki myyttinen tietokirjojen tietokirja, Sudenpentujen käsikirja on pelastanut Ankat monesta pulasta. Ei ole tietoa, niksiä, ohjetta, jota sen sivuilta ei löytäisi. Sen opastuksella saa krokotiilin haukottelemaan ja kilpikonnan iroittamaan otteensa. Siitä löytyvät ohjeet krokotiileja kuhisevan viidakkojoen ylittämiseen ns. "haikaralaivoilla", pikasillankin sen sivuilta löytyvillä piirustuksilla saa aikaan.

Puhdasta viihdekirjallisuutta tai fiktiota näkee aika vähän. Tietokirjojahan Aku tilasi monta laatikollista osallistuakseen tietokilpailuun ja monenlaisia keräilyrahakatalogeja, postimerkkiluetteloita ja sen sellaisia Akun hyllystä löytyy aina tarvittaessa. Lienevätkö Wyndham Blowhardin Boring Tales (Aatos Hukka: Puisevia tarinoita tai Valas talon salissa) ja Charles Dickens -valikoima harvoja fiktiivisiä kirjoja, joita sarjoissa on Akun kädessä nähty, joidenkin sarjakuvalehtien ohella.

Wild-Eyed-Comics (Hupisarjat), jota Aku lueskelee Roopen vieraana Miljoonikkojen klubilla, saa hänet hekottelemaan kuin heikkopäinen, mikä saa Roopen kollegat epäilemään tämän sukulaispojan älynlahjoja. Hyvin kuuluisa on tietenkin Vahva-Jussi (Super Snooper), "mies, joka  muka pystyy hyppimään yli talojen, hajottamaan nyrkiniskuilla muureja ja puhaltamaan olemattomiin armeijoita".

Vimmastunut Aku ei pidä lainkaan siitä, että hänen holhokkinsa lukevat moista roskaa. Tämä on tietenkin Barksin kommentti supersankareihin. Sanaa "superhero" ei tosin käytetä, mutta asia käynee selväksi. Samaten Barks tuntuu kommentoivan myös 1950-luvun sarjakuvahysteriaa, jossa sarjakuvien sisältöjä pidettiin liian hurjina lapsilukijoille. Tarinan loppu on hykerryttävä.

Fantastisen Vahva-Jussin ohella ankanpoikien lukurepertuaariin on kuulunut tietenkin satukirjoja, kuten Kultavirran kuningas tai Kultakutri ja kolme karhua. Science fictionia he lukivat tarinassa Tarua ihmeellisempää, taaskin Aku piti tätä sopimattomana luettavana lasten käsiin. "Kääk! Tieteistarinoita! Tuollaiset kirjat ovat vihoviimeistä hölynpölyä!"

Mitä Ankkalinna lukee? -kirjasesta löydät helposti missä Aku Ankan numerossa muistiisi iskostunut kirja on nähty ja mikä sen alkuperäinen nimi on. Joistakin kirjoista on myös taustatietoa.

Haastattelussa Fernando Ventura

Uusimman Ankkalinnan Pamauksen (#32) pääartikkeli käsittelee Brasiliassa tuotettuja Disney-sarjakuvia ja niiden historiaa. Piirtäjä-käsikirjoittaja Fernando Ventura oli sen tekemisessä erinomaisena apuna. Tämä lyhyt haastattelu oli tarkoitus julkaista myös lehdessä, mutta aikataulullisista ja toimituksellisista syistä johtuen se ei siihen kuitenkaan ehtinyt.

Fernando Ventura.
Animecon 2007, via Alexandre Silva.

Fernando, olet tehnyt lähes kaikkea mitä Disney-sarjakuvien saralla ylipäänsä voi tehdä: olet käsikirjoittanut, piirtänyt, kääntänyt, toimittanut ja värittänyt niitä. Sen päälle olet vielä tutkinut Disney-sarjakuvien historiaa Brasiliassa.

No, tekstannut en ole koskaan, ja lisäksi pidän itseäni yhä melko kehnona tussaajana. Ja kunpa osaisin maalata guassi-väreillä tai nestemäisillä Ecoline-vesiväreillä kuten Luiz Podavin tai Claude Marin ovat tehneet. Syy siihen, miksi olen tehnyt "melkein kaikkea" on siinä, että aloittaessani täkäläinen tuotanto ei ollut enää niin säännöllistä, mitä se aikoinaan oli. Siten en koskaan erikoistunut mihinkään tiettyyn osa-alueeseen. Lisäksi olen aina halunnut vähintäänkin sekä kirjoittaa että piirtää omat sarjakuvani.


Koska ja miten aloitit Disney-piirtäjän urasi? Oliko se jotain mitä olit halunnut tehdä jo lapsesta saakka? Minkälainen koulutus sinulla on alalle? Onko Brasiliassa sarjakuva-alalla korkeampaa koulutusta? 

Aivan pienestä pitäen ärsytin vanhempiani, opettajiani ja kollegoitani sillä, että haluan jonain päivänä tehdä Disney-sarjakuvia. Lopulta sain osallistua taidekursseille ja pääsin opiskelemaan graafista suunnittelua São Paulon taidekorkeakoulussa. Lopputyönikin käsitteli Renato Caninin Disney-töitä. Opiskelin sarjakuvaa myös Waldyr Igayaran perustamassa opistossa. Hän oli yksi ensimmäisiä brasilialaisia, jotka tekivät Disney-sarjakuvia ja oli yksi merkittävimmistä Abril-kustantamon sarjakuvatoimittajista yli neljännesvuosisadan ajan. Hänen avullaan sain hiottua piirrostyylini siihen kuntoon, että sain julkaistua ensimmäisen Jose Carioca -sarjani vuonna 2000.

Fernandon ensimmäinen
Carioca-sarja.

Millaisia olivat ensimmäiset työtehtäväsi Abrililla? Eikös brasilialaisten Disney-sarjisten tekeminen loppunut joksikin aikaa vuonna 2001? Oliko syynä laskeneet levikkiluvut? Entä mikä on tämänhetkinen tilanne mitä brasilialaistuotantoon tulee?

Niihin aikoihin kun aloitin, Abril teki yhteistyötä eri studioiden kanssa, ja heidän oma in-house-tiiminsä oli pieni. Työskentelin Abrilille uuden NW-studion kautta, kyseisellä studiolla ei ollut aiempaa kokemusta Disney-sarjojen kanssa, mutta sitäkin enemmän käyttöoikeuksien ja toimitustyön. Kyseisellä studiolla teimme noin 300 sivua Disney-sarjiksia, Jose Cariocaa, Mikkiä ja Akua.
Valitettavasti brasilialainen tuotanto lakkautettiin tosiaan vuonna 2001, joten aloin tehdä freelancerina hommia ulkomaisia tuotantoja varten Lua Azulin sturion kautta. Tein myös värityksia ja käännöstöitä Gemstonelle, Boom! Studioille ja tanskalaiselle Egmontille. Sitten 2012 paikallinen brasilialainen tuotanto elvytettiin ja tällä hetkellä leskityn pelkästään omien sarjojeni kirjoittamiseen, piirtämiseen ja värittämiseen. Siinä sivussa autan myös tuotannon koordinoinnissa ja osallistun sellaisten veteraanipiirtäjien kuin Arthur Faria Jr:n, Luiz Podavinin ja Carlos Edgard Herreron töiden värittämiseen.


Ovatko brasilialaiset Disney-sarjakuvien piirtäjät ja kirjoittajat joutneet tekemään työnsä aina nimettöminä? Olet toiminut myös Inducks-koordinaattorina. Millaista työtä tekijänimien esiinkaivaminen on ollut? Onko Abrilin pitänyt sarjakuvistaan arkistoja?

Kuplamuovia.

Abril alkoi painaa tekijöiden nimet lehtiinsä vasta vuodesta 2003 lähtien. Aikamoinen urakka sitä ennen nimettöminä julkaistujen sarjakuvien tekijätietojen kaivaminen on ollut. Disney-piirtäjä ja Brasilian Inducksin pääkoordinaattori  Arthur Faria Jr:llä oli onneksi kaikista omista sarjoistaan listaukset. Sen lisäksi olen onnistunut kaivamaan esille useampien muiden tekijöiden omia listauksia, kuten  Ivan Saidenbergin, joka oli yksi 1970-luvun pääkäsikirjoittajista. Vielä viidenkintoista tutkimusvuoden jälkeen onnistun kalastamaan jostain uusia tekijätietoja, lähetettyäni piirtäjille sähköposteja, skannauksia ja valokopioita eri sarjoista.


Oletko luonut omia hahmojasi tai tuonut muuta uutta brasilialaisiin Disney-lehtiin? Mitä pitäisit merkittävimpinä panoksinasi brasilialaistuotantoisiin Disney-sarjakuviin.

Luulisin, että tähän saakka isoin kontribuutioni, laajan Inducks-työni lisäksi on Old Tom -krokotiilihahmon tuominen Jose Carioca -tarinoihin. Kyseessähän on Dick Kinneyn ja Al Hubbardin 1960-luvulla luoma vanha hahmo, S-koodin sarjakuvissa (Disneyn studiolla 1960-70 -luvulla Euroopan ja Etelä-Amerikan markkinoita varten tuotteja sarjakuvia). Viime vuonna tein yhden Kuru Korppi -tarinan. Oikein hauska hahmo! Teen tällä hetkellä tarinaa, johon tuon uuden hahmon: hipsteritytön, joka liehittelee Josen ujoa kaveria Afonsinhoa. Vielä en tiedä, meneekö se läpi, mutta piirrän sen joka tapauksessa valmiiksi.

Miten pienten lehtien käy Akateemisessa?

Opetusministeriön jakamasta pienilevikkisten kulttuurilehtien tuesta on viime vuosina lohkaistu palanen myös Akateemisen Kirjakaupan omistaneelle Stockmann Oy Ab:lle. Sen avulla Akateeminen on paikannut "vähälevikkisen aikakauslehdistön myyntipisteen tuomia ylimääräisiä kustannuksia". Siten Ankkalinnan Pamaustakin on voinut ollut tarjolla kaikkien Akateemisten Kirjakauppojen lehtihyllyissä.

Tilanne uhkaa muuttua ruotsalaisen mediayhtiö Bonnierin ostettua Akateemisen Kirjakaupan liiketoiminnan kokonaisuudessaan. Kirjakauppa jatkaa toimintaansa Helsingin keskustan Stockmannin kirjatalossa, sekä muissa Stockmannin tavarataloissa, Oulun tavarataloa lukuunottamatta, joka suljetaan kokonaan. Kirjakauppojen lehtihyllyt tyhjenevät siirtymäaikana kirjanpidollisista syistä. Akateemisessa ei voi olla palautusoikeudellisia tuotteita omistuksen siirtyessä Stockmannilta Bonnierille.

Tähän liittyen moni pienlehti sai ikävää postia Stockmannilta kesän alussa. "Nämä toimenpiteet vaikuttavat jossain määrin myymälävalikoimiin ja sen takia pahoittelemme, että emme enää voi pitää julkaisuanne valikoimissamme", lukee Ankkalinnan Pamauksellekin tulleessa kirjeessä.

Stockmannin ja Bonnierin välinen kauppa toteutuu 1.10.2015. Sen jälkeen nähtäväksi jää, riittääkö mediajätiltä tahtoa näperrellä pienlehtien kanssa. Ainakaan uusinta numeroa (#32) ei Akateemisen hyllyiltä tänä kesänä löydä.

Bonnierilla on kaupan jälkeen entistä tuntuvampi jalansija suomalaisella mediakentällä. Konsernin omistuksessa ovat nyt ainakin Adlibris, Akateeminen Kirjakauppa, Porvoon Kirjakeskus, Readme, Tammi, WSOY, MTV3 ja Radio Nova.

Kaupan tapahtuessa kesken tilivuoden, ilmaan jää kysymys mitä tapahtuu Opetusministeriön tänä vuonna jakamalle noin 15 000 euron tukisummalle. Onko sitä jäänyt käyttämättä? Siirtyykö se Bonnierille? Aikooko Bonnier jatkaa Akateemisen aloittamaa kuttuurityötä?

Stockmannin pörssitiedote Bonnierin ja Stockmannin välisestä kaupasta.

Kaamean aivastelijan pitkä historia

Freddy Miltonin Aku Ankka ja kaamea aivastelija -sarjakuva pyörii parhaillaan Aku Ankka -lehden kesäjatkiksena. Sillä on vaiheikas historia ja oli vähällä, ettei sitä julkaistu koskaan.
Milton piirsi tarinan jo vuonna 1974 ja tarjosi sitä tanskalaiselle Gutenbergshus-yhtiölle (nyk. Egmont), joka tuottaa ja toimittaa Disney-sarjakuvia Pohjoismaihin ja Saksaan. Sarja ei kuitenkaan ilmeisesti pituutensa (32 s.) vuoksi kelvannut yhtiölle. Milton tarjosi sitä myös Amerikkalaiselle Western-yhtiölle. Sarjakuvatoimittaja Del Connell oli tarinasta kyllä innoissaan, mutta vastasi pahoitellen palautekirjeessään:

"Unfortunately, we cannot use a story of this length.  Also, as you know, most of our Donald stories these days are reprints. We are not producing the number of books that we did years ago and, as a result, there are artists and writers nearby who would do more work if I had the assignments."

Ajatus turhaan tehdystä työstä - vieläpä melko isosta sellaisesta - ei luonnollisestikaan miellyttänyt Miltonia. Niinpä hän päätti piirtää tarinan osittain uudelleen, vaihtaen hahmot ankoista hanhiksi. Tuloksena oli Interpressen kautta vuonna 1976 julkaistu omakustanne Kalle Klodrik - Det store nys.
Lehti herätti kuohuntaa ankkakustantajien parissa, eikä Milton tehnyt sille jatkoa, vaikka kannessa komeileekin "N:O 1".
Hollannin Oberon-kustantamo otti sarjan kuitenkin ohjelmistoonsa vuonna 1980 ja se pääsi päivänvaloon Groot Vakantieboek -erikoisnumerossa. Asiaan varmaan vaikutti se, että Hollannin Donald Duck -lehden art directorina toimi
terävävainuinen Daan Jippes, erinomainen taiteilija itsekin. Jippesin kanssa Milton tekikin koko joukon oivallisia Barksin mallin mukaan tehtyjä kymmensivuisia humoristisia ankka-tarinoita.

Lainaus Dell Connellin kirjeesta on otettu Klaus Strzyzin ja Andreas C. Kniggen kirjasta Disney von innen.
Lue Kalervo Pulkkisen Milton-haastattelu Sarjainfon numerosta 33, Sarjainfon arkistossa (PDF)

Disneyland 60

Disneylandin avajaisista tulee heinäkuussa 60 vuotta. Julkaistaanpa sen kunniaksi kymmenen vuotta sitten Ankkalinnan Pamauksessa (#16) julkaistu juttu Disneylandista.

"Haluan Disneylandin olevan paikka, johon vanhemmat voivat tuoda lapsensa - tai johon he voivat tulla kahdestaan ja silti pitää hauskaa", Walt Disney 1955.

Disneyland on yksi Walt Disneyn henkilökohtaisimpia luomuksia, vaikka se onkin tehty mahdollisimman laajalle yleisölle. Huvipuisto heijastelee Waltin omaa nostalgista kaipuuta lapsuuteen ja hänen omia kiinnostuksenkohteitaan. Disneylandia suunnitellessaan hän piti oman päänsä aivan kuten hän oli tehnyt aikaisempien "hullutustensa", Lumikin ja Fantasian kanssa. Voikin sanoa että Fantasian jälkeen hänen mielenkiintonsa siirtyi animaatioista huvipuiston luomiseen.

Disneyn huvipuiston avajaiset pidettiin 50 vuotta sitten, 17.7.1955, helteisenä sunnuntaina Anaheimissä Kaliforniassa. Usein siteeratun tarinan mukaan Disneylandin idea syntyi Waltin istuessa pienen huvipuiston penkillä maapähkinöitä napostellen. Hän odotteli ikävystyneenä tyttäriään, jotka olivat huvittelemassa jossain laitteessa. Tarina sijoittuu 1930-40 -luvun vaihteeseen. "Kirosin itsekseni, että miksei voi olla parempaa paikkaa, minne mennä lasten kanssa ja missä voisi pitää hauskaa yhdessä"(1, hän oli ajatellut. Huvipuistot olivat noihin aikoihin jo nähneet parhaat päivänsä, niiden arvostus ei ollut korkealla ja niitä hoidettiin puolihuolimattomasti.

Ehkä Disneylandin alkuitu istutettiin Waltin mieleen jo lapsuudessa, Mississipissä Marcelinen vuosina, missä hän asui perheineen vuosina 1906-10. Santa Fen kuuluisa rata kulki melko läheltä Disneyn maatilaa, ja nuorella Waltilla oli tapana kuljeksia ihmettelemään ohikiitäviä junia. Elinikäinen innostus juniin ainakin syntyi varmasti tuolloin. Junathan ovat tärkeässä asemassa Disneylandissa.

Disneylandin syntyyn olivat varmasti vaikuttamassa myös muistikuvat varhaisista Kansas Cityn ajoista, jonne Disneyt muuttivat 1910. Eräs eloisimpia tuon ajan muistoja olivat Fairmountin huvipuisto, jonka aidan takana Walt vietti pitkiä toveja koska ei pystynyt maksamaan pääsymaksua. Aidan takaa tulvivat musiikin ja huvittelun äänet saivat Waltin mielikuvituksen liikkeelle.(2

Rautatiet jättivät Waltiin lopullisen jälkensä hänen työskennellessään 15-vuotiaana junamyyjänä. Nuori Walt sai matkustella monilla rataosuuksilla ja hiljaisemmilla väleillä hän vieraili veturissa turisemassa ohjaajan ja lämmittäjän kanssa, saipa ohjatakin junaa joskus.(3

Disneylandin viiksidirektiivi oli pitkään tiukka.

Pitkillä pysähdyksillä hän sai vierailla monissa radanvarren pikkukaupungeissa, joiden ihmeet tuntuivat maatilan pojasta isoilta. Pääkadut monenkirjavine kauppoineen, hevosvetoisine raitiovaunuineen - 1900-luvun alun keskilännen pikkukaupunkien ilmapiiri yleensä tulivat tutuiksi ja siirtyivät lähes sellaisenaan Disneylandin tärkeimmäksi osaksi viisi vuosikymmentä myöhemmin.

Rautatieharrastus sai Waltin ostamaan itselleen pienen sähköjunan kaikkine tykötarpeineen vuonna 1947. Sellaista hän oli toivonut jo lapsena, mutta vasta aikuisena hänellä oli varaa siihen. Walt asensi junan toimistonsa viereiseen huoneeseen, ja hän esitteli sitä kaikille vierailijoilleen. Kaksi studion animaattoria, Ward Kimball ja Ollie Johnston jakoivat saman junainnostuksen ja yhdessä kolmikko rakentelikin pienoismalleja.

Walt itse futuristisen Disneyland 

Viewliner -junan puikoissa 

vuonna 1957.

Los Angeles Examiner 

Collection of the USC 

Regional Historical Photo 

Collection.

Vierailu Chicagon rautatiemessuilla yhdessä Kimballin kanssa vuonna 1948 syvensi harrastusta siinä määrin että Walt alkoi suunnitella oman höyryveturin rakentamista. Junarata rakennettiin uuden kotitalon ympärille, jonka tontti oli riittävän laaja. Radan nimeksi tuli Carolwood Pacific Railroad - uusi talo näet sijaitsi Carolwood Drivella Hollywoodin lähistöllä. Kahdeksansadan metrin pituisen radan ympäristössä hän teki pienimuotoista maisemointityötä, puuistutuksia, tunnelin junalle ja muuta sellaista - kaikki aivan kuin esimakua huvipuiston rakentamisesta.(4

Disneylandin rakentaminen pyöri Waltin mielessä ainakin viidentoista vuoden ajan. Ensimmäinen julkinen tiedotus suunnitelmista huvipuiston rakentamiseksi julkaistiin Burbank Daily Review -lehdessä 27.3.1952. Varhaisimmat kirjalliset muistiinpanot huvipuistosuunnitelmista on tehty jo elokuussa 1948. Alkuun Mikki Hiiri -puistoksi nimettyä huvittelupaikkaa suunniteltiin studion omistamalle 11 eekkerin (4,5 hehtaaria) pikku tontille. Suunnitelmat olivat jo tutunkuuloiset ja mukana oli tietenkin junarata rautatieasemineen, kaupungintalo ja pääkatu pikkukauppoineen.

Hyvin menestyvät elokuvat Tuhkimo ja Aarresaari ja television avaamat mahdollisuudet avasivat tien Disneylandille. Ovelasti Walt sai ilmaista mainosaikaa ABC-televisioyhtiön kanavalta tuottaessaan tälle sarjan tunnin pituisia ohjelmia, joissa kerrottiin Disneylandin valmistumisesta. TV-yhtiö maksoi ohjelmista ja sijoitti varoja huvipuistoon.

Disneyland tehtiin lopulta valmiiksi noin vuodessa. Pääkatu, Fantasyland, Adventureland, Frontierland, ja Tomorrowland avautuivat suurelle yleisölle 18.7.1955. Teemallinen huvipuisto oli täysin uutta, ja siisteyteen kiinnitettiin tavallista suurempaa huomiota. Vaikka kaikki ei ollut vielä valmista, Disneylandia kiertävä junarata oli toki paikoillaan. Lisää junia ja vetureita rakennettiin tietysti lisää. Viewliner -juna valmistui 1957. Huiman futuristinen Monorail odotti vielä tuloaan, se rakennettiin 1959.

Avajaisten aikaan koko alueen pinta-ala oli 160 eekkeriä (n. 60 hehtaaria), josta 100 oli varattu autoille. Varsin amerikkalaista, autoistuminen oli surutta täydessä vauhdissaan USA:ssa jo 1950-luvun puolivälissä, varsinaiselle huvipuistolle - siis ihmisille - jäi vain 60 eekkeriä (24 hehtaaria)! Jo kauan vanhentuneena pidetty ja turhauttavan kookas pysäköintialue suljettiin lopullisesti 1998.

Pääsymaksu vuonna 1955 oli yhden dollarin aikuisilta ja 50 centtiä alle 12 -vuotiailta. Puisto tuotti voittoa vuodessa, miljoonas kävijä tuli puistoon jo kuuden kuukauden kuluttua avajaisista.

Puistoon astuessaan kävelee Walt Disneyn mielenmaisemaan, hänen lapsuudenmuistoihinsa, rautatieasemien, posetiivien, paraatien, raitiovaunujen maailmaan - 1900-luvun alun puolikuvitteelliseen Amerikkaan. Jopa Pariisin Euro-Disneylandissa, joka on pääosin sisarensa kopio. Vastaavia on avattu Japaniin, ja uusimpana Hong-Kongiin. Huvipuistoista tuli lopulta Disneyn suurin tulonlähde. Ja kaikki alkoi Marcelinen lapsuusvuosien innostuksesta juniin. Tai ehkä sittenkin pienestä hiirestä joka pulpahti herra Disneyn mieleen eräällä surullisella junamatkalla.


Lähteenä mm:

1Thomas, Bob: Walt Disney elämäkerta, Sanomaprint 1991 (s. 9).
2 ibid. (s. 29-30)
3 ibid. (s. 38)
4 ibid. (s. 220-223)

Sekä seuraavat mielenkiintoiset nettilinkit:
Yesterland. http://www.yesterland.com/ Disneyn huvipuistojen vanhoja kohteita, joita ei enää ole. Kuuraketti, Astro-Jets, Pääkadun sähköparaati, House of the Future ja paljon muuta.

Just Disney -saitin Disneyland History -sivu: http://www.justdisney.com/disneyland/history.html

Ankka keskiverto-amerikkalaisena

Tätä Schillingin kirjaa odoteltiin melko pitkään. Kustantajan ennakkotiedot marraskuussa 2013 lupailivat kirjan tulevan ulos alkuvuodesta 2014. Amazon tiputti kirjan välillä jo listoiltaankin.

Peter Schilling Jr: Carl Barks' Duck: Average American
Uncivilized Books 2014 Dec.
ISBN 978-0-9889014-0-7, 122 s.
m/v + väriliite, 
13,4 X 19 cm, pehmeäkantinen
$12,95


Pullahtihan se lopulta ulos, ja vaikka onkin sisällöltään suurinpiirtein sitä mitä sen odoteltiinkin olevan, on se ehkä kevyt pettymys. Kirja ei ole paksu tuhti akateeminen tutkielma, eikä läpileikkaus Barksin urasta tai tuotannosta, sen kirjoittaja tekee selväksi jo esipuheessaan. Se ei ole myöskään faktoja tiputteleva tietokirja tai hattaramainen fanikirja - onneksi.

Opus on seitsemän kevyehkön esseen kokoelma, lähiluku muutamiin Barksin tarinoihin, mutta erityisesti Aku-hahmoon. Ehkä hieman yllättäen Schilling näkee Akun syvempänä, kiehtovampana ja monipuolisempana hahmona kuin Roopen, Pelle Pelottoman tai muun Barksin itsensä luoman hahmon. Silti kyse on nimenomaan Barksin "luomasta" Akusta erotuksena piirrosfilmien tai sarjakuvastrippien räpyläveikosta.

Schillingin näkemys perustuu siihen, että hän pitää Akua eräänlaisena elokuvanäyttelijänä, Buster Keatonin, Cary Grantin tai Laurelin ja Hardyn tapaan. Jokaisessa omassa "paperielokuvassaan" Aku on aina eri roolissa, museon vahtimestarina, sateentekijänä, parturina, kanafarmarina ja niin edelleen, milloin asiansa osaavana, milloin toheloivana. Kuitenkin jokin hänen perusolemuksessaan on pysyvää, vaikka tietynlainen stabiilius ja jatkumo puuttuu. Samalla tavalla tiedämme suurin piirtein, minkä tyyppisen tarinan ja päähenkilön saamme katsoessamme mitä tahansa Keatonin tai Grantin elokuvaa.

Siinä samalla Barks pääsee satirisoimaan amerikkalaista yhteiskuntaa. Vaikka Schilling tekee joitakin hyviä huomioita ja koittaa olla tarkkana, jää silti jotain kaipaamaan. Hyvästä yrityksestä huolimatta Akun hahmo saadaan sidottua turhan löyhästi oman aikansa ja yhteiskuntansa viitekehykseen.

Miten kirjan takakannessa mainittu Akun kyllästyminen pikkuporvarilliseen esikaupunkielämään näkyy laajemmin tarinoissa? Lähiöelämän tulehtuneina naapurisuhteina, huonoina työllistymisnäkyminä? Mitä tarinat kertovat 1950-luvun USA:sta, vai kertovatko mitään? Monta pienempää ja isompaa teemaa jää muotopuoleksi, tai pohtimatta. Näkökulman ja historiallisen perspektiivin pieni laajennus olisi tehnyt hyvää, eikä olisi silti pidentänyt kirjaa liiaksi.

Schilling kirjoittaa viihdyttävästi ja kepeästi, pitäytyen ehkä liiaksi tarinoiden sisältöjen referoinnissa. Vaikeaselkoista, raskasta akateemista kieltä on turha pelätä, Schilling heittää sekaan jopa alatyylin ilmaisuja, milloin se vain on tarpeen:

"...Donald cannot sleep, tosses and turns, and finally decides to rescue not only an adult, but the luckiest fucking adult that ever lived..."

(s. 38, kirjoittaessaan tarinasta Luck of the North, eli AA Grönlannissa).

Carl Barks' Duck: Average American on kaikesta huolimatta tarpeellista ja hauskaa luettavaa kaikille Barksista kiinnostuneille ja voi hyvinkin avata uusia näkökulmia vanhoihin tuttuihin tarinoihin.

http://uncivilizedbooks.com/

Keräilijän opas

Pamauksen blogin julkaisutahti on ollut verkkainen viime aikoina. Vuonna 2014 oli näemmä kaikkiaan kaksi bloggausta! Koitetaanpa korjata asiain tila tavalla jos toisellakin. Vaikkapa postaamalla kirja-arvioita vanhemmista Pamauksista. Aloitetaan tällä Disney-keräilijän oppaalla, joka ilmestyi 2013.

Jukka Vesterinen:
Disney-keräilijän opas
Puoli vuosisataa suomalaisia Disney-aiheisia keräilykuvia ja muita kylkiäisiä
Alfamer/Karisto Oy 2013, tuotenumero S318
ISBN 978-952-472-188-2, 156 s.
4-värinen, kovakantinen

Auto-, moottori- ja traktorikirjoistaan tunnettu Alfamer on laajentanut aihealueitaan Disneyn puolelle. Tunnettu pienpainatekeräilijä Jukka Vesterinen on tehnyt kirjan Disney-keräilijän opas.

Alaotsikkonsa mukaisesti kirja keskittyy tarkastelemaan vähempiarvoisena pidettyä osaa Disney-keräilyn saralta, erilaisten tuotteiden myynninedistämis-kylkiäisinä tulleita pienpainatteita ja muita sellaisia. Kohteena ovat siis monenlaiset keräilykuvat, purukumikuvat, kahvipakettikuvat, etiketit, kääreet yms.

Sarjakuvista ja piirrosfilmeistä tutut hahmot ovat vuosikymmenten saatossa myyneet nimillään ja kuvillaan monenlaisia tuotteita. Kirjassa esitellään yli 150 Walt Disneyn ja hänen yhtiöidensä luomiin piirroshahmoihin perustuvaa suomalaista elintarviketta 1930-luvulta 1990-luvun alkuun. Pääosa suoraan myytäviksi tarkoitetuista tuotteista rajautuu näin kirjan aihealueen ulkopuolelle, poikkeuksena muutamat erittäin hienot keräilytavarat, kuten vuoden 1937 Mikki-lastenastiasto ja Nokian Gummitehtaan Satusarjan kumiset Disney-figuurit samoilta ajoilta.

Kirjan kiehtovin osa on oheistuotteiden vanhemmassa päässä. Muutamat niistä tuotettiin grafiikkaa myöten Suomessa. SOK:n mainososasto teki monia keräilykuvia mm. kahvi- ja margariinipaketteihin. Margariinipakettien kylkiäisinä julkaistuja Lumikin keräilykuvia liimailtiin erittäin tyylikkääseen kovakantiseen kirjaan, joka on aivan toisesta maailmasta myöhempien vuosikymmenten pehmeäkantisiin keräilyvihkosiin verrattuna. Ja epäilemättä tavattoman himoittu ja kallis. SOK:n suklaakääreissä Mikki vierailee Suomen eri paikkakunnilla ja ne kuvat piirsi valitettavan tuntemattomaksi jäävä SOK:n mainososaston piirtäjä.

Kirja piirtää mielenkiintoisen historiallisen kaaren suomalaiseen oheistuotantobisnekseen ja elintarviketeollisuuteen. Nähdään kuinka tuotanto lopulta kansainvälistyi 1960-luvun jälkeen. Fazerin 1960-luvun maalatuista suklaakääreistä tunnistaa saksalaisten Wolfgang ja Katja Schäferin kädenjäljen. Pariskunta toimi Walt Disneyn Saksan osaston art directoreina 1980-luvulle saakka.

Pandaksi 1960-luvulla ristitty SOK:n entinen makeistehdas käytti 1960-luvun lopun Disneyland-marmeladimakeisrasioittensa kansissa norjalaisen mainospiirtäjä Kurt Arnøyn hehkuvilla väreillä maalaamia kuvia.

Kirja päättyy 1990-luvun alkuvuosiin, koska sen jälkeen ei meillä enää juurikaan tuotettu makeisia, limonadeja ja muuta sellaista joiden kylkeen olisi voinut Disneyn hahmojen kuvia läntätä. Karamelli- ja jäätelötehtaat on kaupattu ulkomaille ja kaikki on tuontitavaraa.

Joitakin puutteita muuten erinomaisessa kirjassa on ja sen kirjoittaja itsekin myöntää. Arkistojen ylläpitoa vähäpätöisinä pidetyistä oheistuotteista ei ole nähty kovin tärkeänä, joten paljon tietoa on kadonnut ja toisinaan tuotantoyhtiöillä ei enää ollut hajuakaan, että heiltä oli joskus tullut tällaisia tuotteita.

Setä Aaronin kiiltokuvien yhteydessä mainittu Rob. S. Hartman on saksalalaissyntyinen Robert S. Hartman, joka toimi Disneyn Skandinavian edustajana vuosina 1934-38 ja vielä Euroopasta natseja paettuaan Meksikon ja Väli-Amerikan edustajana aina vuoteen 1941. Siten kiiltokuvat ovat erittäinkin luvallisia painotuotteita.

Hartman neuvotteli ja solmi julkaisusopimuksia eri maiden kustantajien edustajien kanssa. Walt Disney Mickey Mouse S/A:n toimisto Kööpenhaminassa sijaitsi Shell-öljy-yhtiön talossa, osoitteessa Kampmannsgade 4. Saksalaiset valtasivat rakennuksen toisen maailmansodan aikana ja tekivät siitä Gestapon päämajan.

Juutalainen Robert Hartman pakeni väärän passin turvin ("S" nimen keskellä viittaa hänen oikeaan sukunimeensä Schirokauer) Ruotsiin ja sieltä Englannin kautta edelleen USA:han. Taloustiedettä, filosofiaa ja logiikkaa useissa yliopistossa opiskellut Hartman loi siellä pitkän tieteellisen uran. Olipa ehdolla Nobelin rauhan palkinnon saajaksikin vuonna 1973.

Barksista kirjoittaessaan Vesterinen mainitsee tämän aloittaneen Disneyllä vuonna 1942 (s. 27). Tosiasiassa Barks aloitti Disneyllä 1935 ja lähti studioilta ovet paukkuen tuona mainittuna vuonna 1942, ja siirtyi tekemään ankkasarjakuvia Western-yhtiön palkkalistoille.

Harmittamaan jää muutamien tuotteiden kohdalla puutteelliset tiedot, mutta minkäs sille tekee, jos valmistajat itsekään eivät ole älynneet niitä tallettaa. Kirjan lopussa on niin kattavat tuoteluettelot kuin se vain on mahdollista. Kirjan kuvitus on runsasta ja kiehtovaa.

Arvostelu julkaistu Ankkalinnan Pamauksen numerossa 29.

Linkki kirjaan kustantajan sivuilla.

Vuoden 2014 kohokohtia

Otetaanpas lyhyt katsaus tärkeimpiin julkaisuihin ja muuhun viime vuoden aikana tapahtuneeseen.

Viimeinkin Gottfredsonia taas suomeksi!

Mikin oma sanomalehti - Floyd Gottfredsonin parhaita tarinoita
Sanoma Media Finland Oy 2014
Toimitus: Ville Viitanen, Aki Hyyppä
Esittelytekstit: David Gerstein
ISBN: 978-951-32-3919-0

Ehdottomasti vuoden 2014 Disney-sarjakuvakirja. Mikin oma sanomalehti on todella komea ja iso (28,7 x 36,5 cm) opus. Vanhan hyvän ajan jättikirja parhaasta päästä. Seitsemänkymmentäluvulla ilmestyneet Minä Aku Ankka ja muut jättikirjat saivat aikanaan suorastaan legendaarisen maineen. Tämä kirja on niiden täysiverinen perillinen.
Huoletta voi sanoa, että oli jo aikakin saada uusi kokoelma Floyd Gottfredsonin parhaita Mikki-sarjoja. Viimeisin, Mikin Suuret seikkailut ilmestyi 1981 ja tuoreinkin uusintapainos siitä taitaa olla vuodelta 1993.
Muutamakin kirjan sarjakuva sisältää poliittisen korrektiuden kannalta melko hankalia kohtauksia. Kokoelman vanhimmassa jutussa Mikki seilaa aarresaarelle, vuodelta 1932 kohdataan viidakossa stereotyyppisiä turpeahuulisia afrikkalaisia ihmissyöjiä, jotka vääntävät alkukielellä leveätä etelävaltioiden murretta; ”Yazzuh, Boss! Ah foun' 'im runnin' through de woods”. Myöhemmässä tarinassa Putkimieskopla nähdään yövartijan sijaisena kengänkiillottaja, joka on selvästi mustaihoinen henkilö (s. 35). Tyyppi on aikakauden elokuvista tuttu, sellaisten koomikoiden kuin Stepin Fetchitin tai Willie Bestin usein esittämä laiskansutjakka hahmo, joka on aina joko talonmies, kadunlakaisija tai kengänkiillottaja.
Sisällysluettelossa kahden sarjan kohdalla mainitaan, ettei niitä olisi aiemmin julkaistu Suomessa lainkaan. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä kirjan kaikki sarjat on julkaistu aikanaan Helsingin Sanomissa. Midaan sormus vieläpä niinkin äskettäin kuin 5.2.—18.5.1988, jolloin Gottfredsonin Mikkejä julkaistiin Hesarissa uusintana.
Lue koko arvostelu Pamauksen numerosta 31.

Yksityiskohtainen selonteko Waltin Euroopan matkasta

Didier Ghez:
Disney’s Grand Tour
Walt and Roy’s European Vacation Summer 1935
Theme Park Press, 2013
ISBN 978-0-9843415-8-0
148 s. m/v ja 4-värinen, kovakantinen

Disneyn veljekset tekivät vaimoineen yhdistetyn loma- ja työmatkan kesällä 1935. Eurooopan kiertomatkalla on Disney-mytologiassa lähes myyttinen maine. Reissusta kerrotaan mitä hurjimpia tarinoita, joiden mukaan Walt olisi tavannut niin paavin, Benito Mussolinin kuin Adolf Hitlerinkin.
Matka kulkeutui Englannin kautta Ranskaan, Saksaan, Itävaltaan, Sveitsiin ja lopulta Italiaan. Ghez käy kiertomatkan yksityiskohtaisesti läpi. Hän on kaivanut esille lehtijuttuja, kolunnut arkistoja, ja päässyt Waltin tyttären Diana Disney-Millerin avulla lukemaan Disneyn arkistosta kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä.
Ghez on tehnyt vakuuttavaa, uskottavaa ja tarkkaa työtä. Kirjan lähdeluettelo on mittava ja sekin yhtä kiinnostava jatkolukemista ajatellen. Mielenkiinnolla selailee myös lopun listausta kirjoista, jotka matkan aikana Studioiden kirjastoon hankittiin.
Lue koko arvostelu Ankkalinnan Pamauksen numerosta 30, niin tiedät pitivätkö tarinat Euroopan diktaattoreiden tai paavin tapaamisesta paikkansa.

Elämä ja teot sävelin

Tuomas Holopainen:
Music Inspired by the Life and Times of Scrooge
2 CD ja booklet, kesto 54:18
Nuclear Blast 2014

Tätä levyä ankistit odottivat jo tovin. Disney- ja Rosa-fani Tuomas Holopainen ilmoitti jo pari vuotta sitten tekevänsä levyllisen musiikkia, joka perustuu Rosan Roope-elämäkertasarjakuvaan. Lopputulos ei petä odotuksia, jos kohta ei yllätäkään. Hopeakiekolta löytyy taidokkaasti tehtyä, modernia, sinfonista soundtrack-musiikkia. Tuotantoarvot ovat kohdallaan ja iso orkesteri kuulostaa komealta.
Tunnelmat vaihtuvat hilpeistä haikeisiin, ja kappaleet vastaavat pääosin kirjan eri lukuja. Levyn aloittaa aivan oikeasti Skotlannin nummilta taltioitu tuulen suhina, muuten aloituskappaleessa on kelttiläisiä sävyjä ja sen sävelfiilistelyt tuovat mieleen Enyan ja folkvaikutteisen Clannadin. In to the Westin hakkaavissa kuoro-osuuksissa ja banjoissa kaikuu muistumia Ennio Morriconen sävelistä. Jonkun To Be Richin säveltoistoissa pilkahtaa Michael Nymanin minimalistinen ote. Dreamtime viittaa Uniajan urho -jaksoon ja aloittaa maailmanmusiikillisesti didgeridoon komealla hurinalla.
Instrumentaalilevy sopii kuunneltavaksi Rosan sarjakuvan taustalla, vokaaliosuuksin varustettu versio sopii fiilistelyyn muuten vain sarjakuvan tapahtumia muistellessa.

Vielä Barksia koviin kansiin

 Aku Ankka ja merikäärme

Carl Barksin parhaat tarinat
Sanoma Media Finland 2014

Lisää Barksia kovissa kansissa, nyt nimikkeellä Barksin parhaat tarinat. Kirjasarjan tyylikäs ulkoasu on lainattu Fantagraphicsin julkaisemista Barksin kootuista. Ainoastaan koko on pienempi ja taustoittavat artikkelit puuttuvat kokonaan. Mitään alkuperäisjulkaisujen vuosilukutietojakaan ei ole. Huomio kiinnittyy vielä siihen, että kuplateksteissä käytetään nyt Barksin tekstauskäsialaan perustuvaa fonttia, joka hylättiin aikanaan Barksin koottuja käännettäessä.

Mitäs muuta...

Suomen Mensa ry luovutti vuoden 2014 Mensa-palkinnon suomalaisen Aku Ankka -lehden toimituskaartille 11. lokakuuta Turussa pidetyn Suomen Mensa ry:n syyskokouksen yhteydessä. Mensa on kansainvälinen älykkyysjärjestö, jossa on maailmanlaajuisesti noin satatuhatta jäsentä. Aku Ankassa käytetään suomen kieltä oivaltavasti ja ajan ilmiöitä seuraten, mikä tekee lehdestä eri ikäisille lukijoille helpon lähestyä. Laadukkaan kuvituksen lisäksi lehti viihdyttää myös älykkäällä kielenkäytöllään, palkintoperusteluissa sanotaan.

Suomalaisten ankantekijöiden harva joukko kasvoi yhdellä, kun Janne Torisevan käsikirjoittama Aku Ankka -tarina The Albino Woodchirper, eli Albiinokäki julkaistiin ensin keväällä 2014 Norjassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Puolassa ja syyskuussa suomalaisessa Aku Ankassa (37/2014). Vantaalla1978 syntynyt Toriseva on ammatiltaan kuvittaja ja sarjakuvantekijä, joka tunnetaan Oswald ja Betonisaappaat strippisarjakuvista. Käsikirjoituksia hän on tehnyt myös Rovion Angry Birds sarjakuviin.

Laadukkaista sarjakuva-alan keräilypainoksistaan tunnettu IDW Publishing ilmoitti syksyllä 2014 julkaisevansa koko joukon mielenkiintoisia Disney-nimikkeitä. Alkuvuodesta 2015 on tarkoitus julkaista klassisia Disney-sarjakuvia kiehtovina erikoislaitoksina. Palkitussa Artist’s Edition -julkaisusarjassa on julkaistu jo koko joukko erilaisia sarjakuvia, siten että ne on huolellisesti kuvattu taiteilijoiden originaaleista. Originaalityön jokainen vivahde erottuu virheineenkin ja kirjan koko on tietenkin 1:1 originaalityön kanssa. Tarkoitus on aloittaa Don Rosan ja Carl Barksin tuotannolla. Rosalta löytyy useitakin kokonaisia tarinoita originaaleina, mutta Barksilta ei tunnetusti ole juurikaan ehjiä sarjoja säilynyt. Siksipä Barksilta tuleekin "Artifact Edition".

Medianäkyvyyden kannalta vuoden hienoimpia kohokohtia olivat tietysti Kari Korhoselle myönnetty Puupäähattu-palkinto ja Katja Kontturin Don Rosan ankkasarjakuviin pureutuva tohtorinväitöskirja. Väikkärin voi ladata PDF-muodossa täältä.

Uusi Disney-keräily -aiheinen sivusto avautui vuoden lopussa. Kaikkea mahdollista jatkuvasti päivittyvää ja karttuvaa tietoa alan keräily-ympyröistä. Disney keräilijäsivut!

Niin, ja Ankkalinnan Pamaus avasi pienen nettikaupan. https://holvi.com/shop/Ankistit/

Puupää-palkittu Kari Korhonen

Kari kukitettuna.
Kuva: Vesa Kataisto.

Suomen sarjakuvaseura on jakanut vuoden 2015 Puupäähattu-palkinnon 15.1.2015 sarjakuvataiteilija Kari Korhoselle.

Puupäähatutetun Kari Korhosen töitä esittelevä näyttely avautuu Galleria Sarjakuvakeskuksessa 21.1.2015. Se on nähtävillä 28.2.2015 asti. Mukana on mm. Aku Ankka ja Angry Birds -materiaalia taiteilijan uran varrelta.

Suomen sarjakuvaseuran perustelut Puupää-palkinnolle:

Suomi on tunnustetusti Disney-kansaa. Yleensä sarjakuvaharrastajat tutustuvat ilmaisumuotoon Aku Ankkaa lukemalla. Moni on oppinut lukemaankin lehden kautta. Silti yllättävän harva suomalainen on päätynyt Aku Ankka -piirtäjäksi. Tällä hetkellä Korhonen on sarjassaan ainoa. Kotimaan lisäksi hänen töitään arvostetaan varsinkin Saksassa. 

Vuonna 1973 syntynyt Kari Korhonen toimii yhtenä Egmont Comic Creationsin päätekijöistä. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän on ollut tekemässä yli 200 Disney-tarinaa, sadoista kansikuvista ja kuvituksista puhumattakaan. Korhonen on eräs Suomen tuotteliaimmista sarjakuvantekijöistä. 

Tarinoita on syntynyt niin kokonaan yksin tehtyinä kuin myös yhteistyössä arvostetuimpien ankkapiirtäjien, kuten Vicarin ja Daniel Brancan kanssa. Suomalaisista lehdistä häntä ovat julkaisseet myös esimerkiksi Ilta-Sanomat, Nalle Puh, Suomen MAD ja Punaniska. Lastensarjakuvien tekijäksi jo varhain suuntautunut Korhonen on myös kuvittanut kolme satukirjaa. 

Teknisiltä taidoiltaan Korhonen on huipputason ammattilainen. Hänen kuvakerrontansa on luonnollisen sujuvaa ja hahmot ilmeikkäitä. Erityisesti käsikirjoittajana hän on saanut kehittyä sellaisessa koulussa, johon vain harvalle Suomessa on suotu mahdollisuus. Tarinoita hiotaan huolellisesti, ja tekijöille asetetut vaatimukset ovat korkeat. 

Korhosen tyyli erottuu selvästi. Hän osaa kääntää toisinaan varsin epätavallisen lähdeaineiston napakasti ankkamaailman asuun. Erityisesti pitkissä seikkailuissa Korhosen oivalluskyky ja laaja populaarikulttuurin tuntemus pääsee hienosti esille.

Laitetaanpa samaan syssyyn vielä Pamauksessa (#27) ja Sarjainfossa (#161)  ilmestynyt herran haastattelu, joka tehtiin 20-vuotistaiteilijajuhlavuoden (puh, mikä sana!) 2013 kunniaksi.

Onneksi olkoon: 20 vuotta Disney sarjisten parissa täynnä! Barks teki ankkasarjiksia 25 vuotta tosin hänellä oli siinä muuta uraa pilapiirtäjänä, animaatiokässäristinä, maalarina parikymmentä vuotta ankkasarjis uransa molemmin puolin. Millä mielellä tässä vaiheessa? Jatkuuko ura samoissa merkeissä vielä toiset 20 vuotta ja lopuksi maalaillaan ankkatauluja? : )

- Jos jumalat suovat ja päätoimittajat antavat jatkaa. Vicar lähti melkein kynä kädessä, johon voi aina tietysti pyrkiä. Uskomatonta kyllä, työ tuntuu vieläkin mukavalta ja varsinkin viime vuosina intoa on ollut kun nuorella miehellä. Ensi vuonna ilmestyy kokoelmakirjoja Saksassa ja Suomessa. Suomalaisessa koetamme valottaa myös Ankan tekemistä tekstein, luonnoksin, ym. enemmän kuin yhdessäkään kirjassa aiemmin. (Toim. huom: tässä puhutaan Ankan siivellä -kirjasta).

Ankan siivellä juhlakokoelma. 

- Millaisia kokemuksia tämän kahden vuosikymmenen aikana on kertynyt? Olet tavannut useita ankantekijöitä, isoja nimiä ja toimitusväkeäkin eri yhteyksissä kaikkialta (ankka)maailmasta. Mitä mieleen jääneitä kohtaamisia on sattunut?

- Nuo tapaamiset ovat aina mitä mainiointa vastapainoa itse työlle, jossa saa aktiivisesti taistella mökkihöperyyttä vastaan. Kaikkein parhaiten on jäänyt ehkä mieleen vuoden 1997 ensimmäinen iso ECC:n konfrenssi, jossa olivat paikalla kaikki Egmontille töitä tehneet ja tekevät. Silloin tapasin Vicarinkin ensi kertaa. Myös koulutukset, joissa on aina jokin teema tai vieraileva esitelmöitsijä ovat hienoja. Oli kiva päästä piirtelemään Brancan kanssa saman pöydän ääreen.

- Entä D-fandomin puolelta? Sinähän olet käynyt signeeraamassa ainakin Pohjoismaissa. Onko faneissa eroja? Saatko fanipostia ja kyselyjä? Mikä on yleisötilaisuuksissa erikoisin asia mitä sinulta on kysytty? Erikoisin kuva, jonka piirtämistä on pyydetty?

- Lapset ovat mainioita näissä signeeraustapaamisissa. He ovat kaikissa maissa samanlaisia. Ensin ujostuttaa niin, että roikutaan vain isän hihassa eikä uskalleta sanoa sanaakaan. Kun aloitan piirroksen, he kuin valuvat vähitellen toiselle puolelle pöytää nähdäkseen paremmin. Kun kuva on valmis, he kävelevät pois sitä tuijottaen ja isä (joka useimmiten on lapsen sinne raahannut) sanoo ”Mitäs sanotaan?” Aina sama kuvio.
Kun isä talutti pienen pojan nimeltä Max hakemaan nimmaria Luxemburgissa, Maxia ei voinut vähemmän kiinnostaa. Kun kysyin, mikäs hahmo piirretään, Max sanoi isälleen saksaksi että Aku Jedi-ritarina. Pistin parastani sillä aikaa kun Max luki Star Warsia. Piirrokseen meni aikaa, jolloin Max, tietämättä että osaan kieltä, kysyi isältään ”Miksi tolla kestää noin kauan?” Repesin nauramaan ja isä punasteli.
On kiva saada palautetta, joskin se on siirtynyt nykyään nettiin. Mailia tulee Ankan toimituksen kautta jonkin verran. Piirrän mieluusti piirroksia, mutta vain jos ehdin. Tämä on kuitenkin työtä, ja päivät ovat jo nyt pitkiä.
Muistuu mieleen Eeli ,6 v., joka pyysi josko voisin piirtää hänelle kaikki Disney-hahmot. Ei tarvinnut kuulemma olla samalla paperilla. Piirsin väsyneen Akun ja signeerasin sen Kari, 35 v. Taas yksi pettynyt lukija. Puolassa toimittaja pyysi Akua vessanpöntöllä. Mikä lie fekofiili. 

- Kerrotko lyhyesti näistä erikoisemmista Suomeen liittyvistä tarinoista, Nummisuutarin Akusta ja muista, minkälaista niiden valmistelu ja tekeminen oli? Miten niiden hyväksyntä Tanskan päässä ja muu toimittaminen sujui? Nythän oli myös tämä Suomen maakuntakiertue, joka huipentui Suomen Lappiin joulukuussa.

Ankkojen Suomen maakuntakiertue. ©Disney

- Ei tässä nykyisin ole mitään ongelmaa. Tanskassa Unn ja Stefan Printz  Påhlson vastaavat toimitustyöstä Disneyn puolelta, muuten saadaan tehdä Suomen toimituksen kanssa vähän mitä halutaan. 

- Piirsit myös suomalaisten kirjailijoiden tekemiä sarjoja. Millä tavalla yhteistyö sujui sellaisten kirjoittajien kanssa, jotka ovat toki ammattilaisia, mutta sarjakuvien parissa kokemattomia? 

-Noissa kaikissa suomalaisten kirjailijoiden tarinoissa olin teknisenä apuna. Jaoin tarinaidean sivuihin, tein englanninkielisen kässärin, ym. Näitä tullee jatkossa lisää. Homma on ollut tosi kivaa! Eipähän tarvitse itse ideaa keksiä. 

- Taannoin ilmestyi albumillinen Angry Birds  -peliin perustuvaa sarjakuvaa, joista ainakin osa oli sinun piirtämiäsi. Missä vaiheessa olit nämä rustannut? 

- Tein nuo kesälomalla 2011. Lähinnä nettimarkkinointia pelille tarinan muodossa ja kiinalaisiin sanomalehtiin tehtyä strippiä (Kiinalainen uusivuosi, sadonkorjuujuhla). Se oli ok hommaa, varsinkin kun väritin sarjat itse. Se on työtä, jota kansia lukuun ottamatta harvoin pääsee tekemään. 

- Minkälaisia muutoksia Disney-sarjoissa tai niiden tekemisessä olet huomannut näiden 20 vuoden aikana? Onko digitaalisuus valtaamassa alaa tai jotain muuta? 

-Ainakaan jatkosarjoja ei enää tehdä samaan malliin kuin ennen. Jatkosarjat ovat ongelmallisia maille kuten Saksa, jossa jopa yli 90 prosenttia painoksesta myydään irtonumeroina. Tarina ei lukijatutkimusten mukaan koukuta tarpeeksi ostamaan uutta numeroa, ja jos jatko osan missaa, n. 8 10 sivua lehdestä menee kuin hukkaan. Varsinkin jos et ole lukenut tarinan alkua. Muuten Ankkalinna on siitä kiitollinen toimintaympäristö, että muutokset ovat hitaita. Uskonkin että tänä aikana, jolloin muoti-ilmiöt tulevat ja menevät parissa vuodessa, tämä on yksi Ankkojen suosion salaisuuksista. Ainakin jokin on pysyvää. Digitaalisuudesta en tiedä juuri mitään, joskin työntekoon se on vaikuttanut, kuten meillä kaikilla. Enää ei voi syyttää posteljoonia, jos työt on myöhässä. 

- Onko jotain mitä haluaisit Disney-sarjisten parissa tehdä, mutta et ole vielä päässyt tekemään? 

- Ensi vuonna saatan tehdä 3 -osaisen Roopen jossa hän palaa juurilleen Klondikeen. Tiedän: kuulostaa NIIN nähdyltä, mutta ei sinä ideana, joka minulla on mielessä. Ei niin kuin Rosa, joka Roope seikkailuillaan koetti kronikoida mitä tapahtui Barksin sarjojen A ja B välissä ja mitä Roope söi lounaaksi junamatkalla. Jotain aivan uutta. Myös taskarit ovat sinällään uusi aluevaltaus. 

Galleria Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, Helsinki. 21.1.–28.2.15.